Tehtävä 3: Elämäntilanteen pohdinta

Luo henkilöhahmo ja kirjoita hänet pohdiskelemaan elämäntilannettaan (taustalla jokin oivallus, näkemys tai kokemus). Kirjoita henkilöhahmolle pohdiskelu, josta käsin hänen tilanteensa selittyy (itsetuhoiset ajatukset, jokin suuri muutos elämässä, petos, päätöksen puntarointi tms.)
Kirjoita myös pohdinnan tapahtumapaikka niin, että se tulee selville pohdinnasta. Ts. älä kerro sitä suoraan.
Mieti miten itse, pohdiskelet asioita. Onko pohdintasi selkeää ja loogista vai teetkö välillä kummallisia havaintoja ympäristöstäsì?

Istun tietokoneeni ääressä ja annan näppäimistön laulaa. Töitä on taas hirmuisesti ja Pia on tämän viikon vielä sairaslomalla - tottakai! Orastava päänsärky tykyttää otsalohkossa ja nappaan toisen Ibumaxin. Koitan keskittyä töihin, mutta tänään mikään ei tunnu sujuvan suunnitelmien mukaan: aamulla tuli riideltyä Arin kanssa, koira oli yön aikana paskonut uudelle olohuoneen matolle, myöhästyin bussista ja sitten vielä tämän päivän työmäärä.
 
Pidän silti työstäni. Olen aina pitänyt: inhimilliset työajat ja viikonloput aina vapaata. Ja palkkakin on ihan hyvä, parempi kuin Arilla. "Ei yrittäjällä ole aina helppoa, kyllä sä Sari sen tiedät", Ari aina tokaisee. Se lausahdus ei vaan lohduta, kun pitäisi maksaa laskut ja mökkilainakin - yrittäjän lainoista puhumattakaan!

Kännykkäni värisee ja viesti Annilta näkyy ruudulla: "Mitä teette isän kans vkl?" Tyttö ei ole laittanut viestiä juuri lainkaan opiskelujen alettua. Siitä on nyt puoli vuotta kun Anni muutti pois kotoa ja sen jälkeen tuntuu jotenkin, että meistä on tullut etäisiä. Ei se laita enää viestiä tai käy kotona. Aina pitää itse kysellä, että mitä sille kuuluu ja onko kaikki hyvin. Ja sitten kun kysyy, että mitä tytölle kuuluu, niin sillä on jos jonkinlaisia suunnitelmia kehiteltynä: "Musta olis niin siistiä pitää välivuosi ja lähtee kiertään Aasiaa" tai "mä en oo ees ihan varma haluunko mä kenenkään kanssa lapsia", tai sitten tämä "oon miettinyt, että ehkä näyttelijän ura olis sittenkin se mun juttu"!

Annin muuton myötä meistä on tullut jotenkin etäisiä myös Arin kanssa. Tai ainakin siltä tuntuu.Mulla on mun työt, Arilla omansa. Arki-iltaisin se käy pelaamassa salibandya ja lenkillä työporukalla, viikonloput se haluaa röhnöttää sohvalla ja katsella Uutisvuotoa ja Sohvaperunoita. Ja minä en halua! Haluaisin käydä vaikka yhdessä kävelyllä tai mökkeillä. Nauttia siitä yhteisestä ajasta vähän aktiivisemmin. 

Onko tämä nyt se ikä? 
Yhtäkkiä kaikkien läheisten päätökset ärsyttävät. Mutta kun ärsyttää!Ari voisi luopua yrittäjän urastaan ja mennä oikeisiin töihin. Viedä minut joskus syömään, hieroa mun jalkoja edes kerran kuussa tai vaikka lähteä pitkäksi viikonlopuksi jonnekin mun kanssa.Anni saisi etsiä itselleen miehen ja osoittaa käytöksellään edes jotain arvostusta minua ja isäänsä kohtaan. Ei reissailla ympäri maailmaa ja haaveilla jostain pennittömästä duunista niinkuin isänsä. 

Painan tietokoneen näytöllä olevaa "Tulosta"-kuvaketta ja kipitän kohti tulostuskonetta. Oikeaa lonkkaa vihloo taas, täytyy vaihtaa korkkarit matalampiin työkenkiin. Onko se tämä ikä vain? Ovatko nämä ne vaihdevuodet??? Vai miksi en ole tyytyväinen mihinkään. En Anniin, Ariin... en itseeni. 

Maha ja peppu roikkuvat yhtäkkiä ja silmäpusseihin ei auta enää kalleinkaan silmänympärysvoide. Tämä on se ikä, kun tyttökavereiden kanssa ei enää juoruta ihastuksista tai vertailla, että kenen rinnat ovat isoimmat. Kun aluspaidan käyttäminen hoikistaa ja tukevat kengänpohjalliset ovat hyvä sijoitus mukavampaan kävelemiseen. Kun viskilasillinen iltaisin ei enää kirvele kurkunpäässä ja pistä yskittämään. Tässä iässä rahaa menee pikkuhousunsuojiin, tummaan huulipunaan ja selfhelp-kirjoihin, ei e-pillereihin ja tamponeihin, uusiin rintaliiveihin tai pillifarkkuihin. 

Sanotaan, että rakkautta on antaa vapautta: antaa vapautta olla oma itsensä, antaa vapautta itsenäistyä ja tehdä omia päätöksiä. Minä saan tehdä niinkuin huvittaa: saan käydä jumpassa ja nähdä ystäviäni. Viikonloppuisin Ari antaa mun nukkua pitkään ja hemmottelee välillä aamupalalla sänkyyn; päivän lehden saa lukea vällyjen välissä kahvikupin ja herkkuleipien äärellä. Annikin välillä soittelee. Harvoin, mutta soittaa kuitenkin. Jutellaan aina monta tuntia ja se kertoo paljon asioistaan - huolista ja iloistaan. Avautuu huolistaan. Ja kuuntelee mun neuvoja ja mietteitä asioista. Saan tehdä töitä ja kokea olevani hyvä siinä. 
Saan olla hyvä. 
Saan olla minä.  

Mikä minua vaivaa? Onko tämä normaalia? Miettivätköhän muutkin viisikymppiset naiset näin?

Laitan tietokoneeni kiinni ja pakkaan pari kansiota kotiin mukaan. Ehkä saan tehtyä loput kannanotot kotona paremmin. 

Kännykkäni värisee taas. Anni laittaa viestin: "Voisin tulla käymään kotona. Sopiiks?"Hymyilyttää. Tänään on ollut jotenkin tosi huono päivä. Ja silti on niin helppoa tulla iloiseksi. On helppoa olla onnellinen.  

Kirjoitan vastauksen:"Sopii kulta! Nähdään huomenna."